perjantai 28. lokakuuta 2016

Runokirjani Avataan siiven alta ilmestyi

Kuvat: Mikael Soininen
Tätä huikeaa onnea! Tänään ilmestyy toinen runokokoelmani Avataan siiven alta (Sanasato, 2016). Ja te, rakkaat blogin lukijat, olette olleet koko ajan mukana tällä matkalla.

Kolmen vuoden matka on ollut seikkailu: olen opiskellut lintujen täyttämistä, lintutieteen historiaa, olen matkustanut Chileen, juonut mote con huesilloa, olen muistellut rakkaita, olen miettinyt maanjäristyksiä, kaipausta, meriä, jotka erottavat. 

Jos haluat ostaa signeeratun teoksen suoraan minulta (20 euroa + postikulut) laita sähköpostia  kirjailijatar@gmail.com. Kiitos.

"Ensimmäinen eläintieto: lämpö virtaa hänestä minuun ja minusta häneen. Nukkuvat usein lähekkäin ja saattavat nuolla toistensa päätä ja korvia, kääntävät yhteisestä sanattomasta sopimuksesta selkänsä maailmalle. Joinakin hetkinä esiintyy unia, yleensä se tapahtuu silmät suljettuina. Ja jossain tuolla on maailma, kohtipyörtyvät lupiinit. Tiedän: minä olen siveetön ja sinä olet siivetön.  Täysikasvuiset linnut eivät näe unia, ne tietävät, että onnen on löydyttävä ääriviivojemme sisältä."
Pirkko Soininen: Avataan siiven alta, Sanasato, 2016




maanantai 17. lokakuuta 2016

Tallinna II - puiden ja raitiovaunujen onnea

Aamulla avaan silmät ja katson, miten pilvet lipuvat tahmeasti taivaalla. On ihan eri herätä lainakodissa, katsella rauhassa jokaista yksityiskohtaa, painaa ne mieleen.
Hitaan aamupalan onnea, pitkien kävelyjen onnea, puiden ja raitiovaunujen onnea, merituulta ja muutamia tuttuja sanoja. Jään koukkuun kaalipiirakoihin, syön niitä aamuin illoin.
Venäläisellä kirpputorilla tyttö laulaa Babushkaa kovaan ääneen. Muistan sen dokumentin ihanista Tsernobylin babushkoista juomassa vodkaa ja laulamassa vanhoja lauluja, kuolleista rakkaista. Löydän kirpputorilta pitsipaidan eurolla.
Tytön kanssa nauretaan ja kuljetaan rinnakkain kaupunkia ristiin rastiin. On hyvä näin.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Tallinna I - on ehkä satanut

On ehkä satanut. Yöllä, kun nukuimme tallinnalaisen puutalon yläkerrassa. Kuin kirjailija A. H. Tammsaare, joka aina halusi asua ullakolla, rauhassa ja hiljaisuudessa.
Miten hyvä on palata tähän kaupunkiin, aina ja aina vaan: tutut kadut, puistot, raitiotiet, muurit ja kuppilat. Se tunne, kun pääsee maiseman ääreen, jota on kaivannut. Että se odottaa siellä, vaikka minä lähtisin pois.
On aamu, talitintti koputtaa ikkunaan, saarni pudistelee lehtiä maahan. Kynttilät, lautalattiat, kissa ryömii aidan alitse. Venyttelee. Minäkin venyttelen. Nukun kuin kaivoon heitetty.
Tyttö liikahtaa, lakanat kahisevat. Joku narisuttaa rappukäytävän lautoja. Miltei hiljaista.
Keitän lisää kahvia ja toivon, että loma jatkuisi ikuisesti, tai ainakin enemmän kuin tiedän sen jatkuvan.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Hanko - olemme onnellisia natavyöhykkeellä

Me kirjoitamme mereen, me kirjomme hiekalla vartaloihimme sanoja, jotka jäävät tämän matkan jälkeen. Senkin jälkeen, kun kengistä on ravistettu kilo hiekkaa ja lakanat pyörivät pesukoneessa.
Me kävelemme Suomen eteläisimpään kärkeen, halki varvikkojen, kivirantojen, lehtometsien ja sen hylätyn työsiirtolan.
Olemme onnellisia natavyöhykkeellä.
Emmekä halua palata takaisin, sillä aina voisi olla aamuinen uinti meressä, loputtomat hiekkarannat, ja sanoilla täyttyvän suloisen huvilan yläkerta.